Aina suurten tai pientenkin onnettomuuksien sattuessa herää keskustelu, miksi Jumala ei estänyt sitä. Missä Jumala oli, kun tsunami tappoi neljännesmiljoonaa ihmistä? Miksei Jumala estänyt bussiturmaa Konginkankaalla? Jos Jumala kerran on rakkaus, miksei hän varjellut pahalta. Ja jos Jumala ei ole rakkaus, onko hän silloin Jumala tai onko häntä olemassakaan?
Uskovaiselle tapaa riittää yleensä toteamus, että Jumalan ajatukset on yhtä kaukana meistä kuin maa on taivaasta, emme me voi ymmärtää Jumalan ajatuksia. Ja aikanaan kaikki sitten selviää meille taivaassa. Tämä kaikki on tietysti totta, mutta saahan silti kysellä. Ei Jumala pahastu, kun tuomme rehellisen mielipiteemme Hänelle. Ei kysymyksiin saa vastauksia, jos ei niitä edes esitetä. Jobin kirjassa ja Psalmeissakin on monin paikoin varsin rankkaa syytöstä Jumalalle, eikä Jumala heittänyt kivellä päähän niiden esittäjiä, mitä nyt vähän päivitteli ihmisen, tuon kirpun, isottelua.
Eräs syy pahojen asioiden esiintymiseen on se, että emme ole Paratiisissa tai taivaassa vielä. Elämme Maa-planeetalla, jolla on monia ikäviäkin ominaisuuksia. Tapahtuu rajumyrskyjä, maanjäristyksiä, kulkutauteja, kuivuutta ja liiallista sadetta. Vaan harvoinpa muistamme kiittää, kun mullistuksia ei satu, vaan kaikki toimii kuten pitää: maa antaa satoa, tiet eivät ole tukossa, talot pysyy pystyssä eikä asuntoihin tulvi vettä.Toisinaan saamme kuulla tai kokea ihmepelastumisia. On varjeltunut onnettomuudelta, kun on vahingossa myöhästynyt koneesta tai ajanut eri reittiä kuin yleensä. Thaimaassakin oli eteläpohjalainen pariskunta pelastunut, kun miehen shortsien naru oli temppuillut ja piti jäädä sitä sitomaan eikä ehtinyt hotelliin aamiaiselle.
Mutta onko Jumala sitten koskaan totaalisesti esim. estänyt maanjäristyksen tulon. Sitä emme tiedä? Jos nyt sattunutta tsunamia pahempi on ollut 1800-luvulla, kuinka monta tässä välillä olisi voinut sattua, jos Jumala ei olisi estänyt? Vain Jumala itse tietää.
Entä sitten, jos kerran Jumala voi estää katastrofin, miksei Hän tee sitä aina? No, sittenhän se ei olisikaan ihme, vaan luonnonlaki eikä kukaan puhuisi Jumalasta siinä yhteydessä. Tavataanko yleensä kiitellä Jumalaa, kun planeettamme niin kiltisti pysyy radallaan ja kääntelee sopivasti kylkeään aurinkoon nähden, että vaihtelevat ilmastot antavat mahdollisuuden elämään? Uutisoidaanko näyttävästi ihmettä, kun siemen kylvetään maahan ja siitä kasvaa kaunis kukka? Tai elämisen ihmettä, kun vauva rakentuu äitinsä kohdussa?
Toivoisimme kai sellaista Jumalaa, joka olisi kuin James, joka on aina paikalla auttamassa kun tarvitaan, mutta ymmärtää pysyä poissa tieltä, kun apua ei tarvita tai kun luulemme, että pärjäämme ilmankin. Tai että Jumala on kuin Superman eli äärettömillä voimilla, mutta ihmisen mielellä varustettu. Karkea vertailu olisi henkiseti vauvan tasolla oleva voimamies. Pahaa jälkeä tulisi, vaikkei pahaa tarkoittaisikaan.On asioita, jotka yleisesti hyväksymme Jumalan tehtäväksi. Sellaisia ovat elämän ja kuoleman kysymykset. Hyväksymme, että Jumalan vallassa on määrätä elinpäiviemme määrä, Jumala on se, joka ”säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa”. Nämä kaikki on yleisesti hyväksyttyjä Jumalalle siksi, koska itse emme siihen pysty. Aina kun tehdään uusia keksintöjä, putkahtaa termi: ”älkää leikkikö Jumalaa”, jos ollaan menossa niille alueille, jotka aikaisemmin miellettiin Jumalan yksinoikeudeksi. Nykyään pidetään jo luonnollisena, että potilaan kuolinpäivää voidaan ihmiskeinoin siirtää, kuivuutta vastaan voidaan taistella keinokasteluin ja suojautua luonnonkatastrofeilta rakennusteknisin ratkaisuin. Ei siinä mitään pahaa. Mutta taas kun tullaan rajalle, jossa ihmisen kyvyt loppuvat, huudetaan Jumalalle, että et hoitanut hommaasi.
Jos hyväksymme, että Jumalan vallassa on kuolinpäivämme, miksi on vaikea hyväksyä, että Hän päättää useamman elämän samaan aikaan eikä yksi kerrallaan. Olen ollut isäni ja äitini kuolinvuoteen äärellä ja tiedän, että ns. terminaalivaihe eli kuoleman odottelu on tosi raskasta sekä potilaalle että läheisille. Vaikka ei huomioitaisi ruumillistakaan kipua, on väistämättömän odottelu henkisesti raskasta, kuin kuristava tunne. Sen sijaan, että rukoilisin katekismuksen sanoin, että ”varjele äkkikuolemalta”, onkin mieleeni tullut, että helpompaa taitaisikin olla äkkikuolema, pääsisi hetkessä taivaan kotiin. Jos Jumala päättää suurenkin ihmisjoukon elinpäivät kerralla, eihän se ole muuta kuin erillisten pienempien murhenäytelmien kokoamista yhteen nippuun. Meille ihmisille ei ole annettu oikeutta päättää kenenkään kuolinpäivästä tai -tavasta, mutta Jumalan tehtäviin se kuuluu.Helppoa on tietysti nyt teorisoida, kun onnettumuus ei ihan vierestä vienyt. Todellisuudessa, kun läheinen on kuollut – syystä tai toisesta – on normaalia ihmisen reaktioita olla toivoton ja neuvoton, tekee mieli syyttääkin jotain, itseä tai muita, Ja voi tulla huuto Jumalallekin, että missä olit, miksi annoit tämän tapahtua? Jumala ymmärtää meitä vaikka me emme aina Jumalaa ymmärtäisikään.
